Vuoden viimeinen viikonloppu

Vuoden viimeisenä viikonloppuna oli aika kokoontua hyvällä porukalla purkamaan sen hetkistä varastoa. Mukana oli reissuilta mukaan tarttuneita jenkkioluita, lambicia, länsinaapurin oluita sekä sekalaista tölkkiosastoa. Illan avasi Brekerietin vuoden 2018 osakkeenomistajaolut Habitum (Vild). Sekoitus tynnyrikypsytettyjä vaaleita oluita oli kirpeä, hieman etikkainen ja panimon Vild -sarjan mukaisesti funky. Reilua viikkoa aiemmin avattuun toiseen samanlaiseen pulloon verrattuna tämä oli hyvin flätti joten pullokohtaista eroavaisuutta vaikuttaa sarjassa olevan. Sen perään päästiin chicagolaisen Hop Butcherin dipan Elder Secrets of an Ancient Pastin pariin. Vic Secretin ja El Doradon toimiva yhdistelmä, hedelmäinen ja tasapainoinen. Kuohkea.

Seuraavaksi oli aika avata yksi illan raskaan sarjan oluista. J. Wakefieldin I Let My Tape Rock oli kookoksella, kahvilla ja vaniljalla höystetty ja “maple rye” tynnyrikypsytetty 17% jättiläisstout. Todella kovassa hypessä oleva olut oli julkaistu alkuvuonna 2018 järjestetyn Wakefestin yhteydessä ja nyt viimein saatu Helsinkiin kokeiltavaksi. Todella makea ja kompleksi tuoksu nousi heti lasista. Maku oli silkkinen ja hyvin pehmeä. Kookos ja vanilja soljuivat upeasti yhteen suklaisuuden ja kahvin päälle. Ruistynnyri toi miellyttävän rukiisen kuivuuden joka komppasi vaahterasiirapin makeutta. Suu jäi hyvin makeaksi tästä upeasta oluesta. Ko. panimo taitaa tämän sarjan oluet vaikka niitä ei pientä lasia enempää voikaan juoda. Tai voisi sittenkin…

Väliin otettiin hapanta ja seuraavaksi vuorossa oli Side Projectin ja Caseyn yhteistyöpersikkasour Leaner (vuosimallia 2017), joka oli tällä kertaa Caseyn luona valmistettu versio. Paljon hedelmää ja mineraalisuutta oli tuoksussa. Maku herkullinen ja täynnä tuoretta hedelmää eikä se ollut liian kirpeää. Taidokas viimeistely ja tasapaino. Suut huuhdeltiin Cloudwaterin A*W18 Brewed All Season DIPA:lla. Lähes 2kk ikäinen tölkki tuntui kuitenkin olevan ihan hyvässä kunnossa. Tuoksu oli hieman mitäänsanomaton ja väljähtänyt mutta maku oli hyvä. Tahmea humalointi josta ei tölkissä kuitenkaan ollut sen tarkempia tietoja. Kuuleman mukaan panimo ei merkitse humalalajikkeita tölkkiin sillä “etikettiin ei mahdu”, vaikka siinä kyllä monella rivillä oluen makumaailmaa kuvaillaan… Toisaalta taustalla voi myös olla panimon varaus humalakannan vaihteluun, muihin tuotantosyihin tjsp eikä siksi mitään tarkempaa etikettiin kirjoiteta. Mene ja tiedä.

Coloradolaisen Weldwerksin Coffee Maple Achromatic imperial stout oli vuorossa seuraavana. Tuoksussa todella kuivaa, vastapaahdettua kahvia kuin kahvipaahtimolta ja hieman vaahterasiirapin makeutta. Maku lunasti lupaukset ja toimi esimerkillisenä kahvin esityksenä. Kuiva ja hieman rukiinen jälkimaku. Vakuuttava ensikokemus tämän panimon stoutosaamisesta. Tässä vaiheessa iltaa otettiin juustot esiin ja niiden kylkeen avattiin Hill Farmsteadin Florence Puncheon, joka oli suurissa puutynnyreissä/-tankeissa kypsytetty versio panimon Florencesta. Perusversioon verrattuna, muistikuvien perusteella, oli tämä kirpeämpi mutta silti hyvin pehmeä, freesi ja kevyt. Kevyt juustoisuus ja mineraalisuus nousivat taustalle ja olut toimi mainiosti juurikin juustojen kera. Hieman vetisemmän tuntuinen kuin perusversio, mutta olihan alla jo useampi raskaampi olut.

Jälkiruokaolueksi juustoille otettiin Bottle Logicin Sight And Mind, bourbon- ja brandytynnyröity barleywine. Yllättävän tumma, hyvin makea ja rusinainen olut tuntui hieman viinaiselta (kypsytyspotentiaalia?) johtuen juurikin brandytynnyreistä. Tummia hedelmiä ja lisää rusinoita. Yllättävän erilainen jenkki- tai edes brittiläiseksi barleywineksi. “Pastry -barleywine”? Kun makeudesta oltiin selvitty, avattiin syyskuussa panimolta ostettu 3 Fonteinenin Oude Kriek Toast (season 17/18) Blend No. 14. Korkki poksahti auki ja ilmaan levisi reilu kirsikan tuoksu. Maku oli terävä ja marjoja oli runsaasti, kuten myös happamuutta. Ei juurikaan vaahtoa. Hieno taidonnäyte panimolta mutta kovin suurta eroa normikriekiin verrattuna ei löytynyt. Se olisi toki pitänyt kokeilla rinta rinnan. Mahdollisesti pientä vaniljaisuutta.

Ennen seuraavaa stoutia kokeiltiin Pressure Dropin brut IPA Breaking Out of My Tomb. Mosaic, citra ja ekuanot toimivat humalina ja mosaic nousi reilusti esiin maussa. Käytännössä lasissa oli humaloitua vettä sillä tyylilaji tuntuu kovin turhalta keksinnöltä. Onko mehuipan rinnalla, trendiaallon harjalla, nykyään humalavettä? Seuraavaksi oli aika palata raskaampaan sarjaan. J. Wakefieldin aiemman stoutin sisarolut ’Til My Tape Pop oli mahdollisesti sama perusstout kahvilla, vaniljalla ja kookoksella mutta tällä kertaa se oli konjakkitynnyröity. Tuoksu muistutti edeltävää mutta sieltä nousi konjakkitynnyrin pistävä hedelmäinen ja hieman viinainen tuoksu. Maku oli erittäin makea ja tarjoili läjäpäin kookosta, vaniljaa ja kahvia. Konjakkitynnyri viimeisteli oluen hieman viinaisemmin kuin “maple rye” edeltävässä versiossa. Olut oli kuitenkin hieno ja täyteläinen vaikka edeltävä “Tape Rock” tästä kaksikosta voiton allekirjoittaneen osalta vei. Pastry stoutien huipputasoa kummatkin.

Kööpenhaminasta tuotu tölkki The Veilin Apri-Plum Tasteeta tarjoili luumuisen aprikoosisourin. Kuohkea ja pirteä, mainio välijuoma jossa luumut toimivat hämmentävän hyvin happamassa oluessa. Seuraavaksi sukellettiin meadien maailmaan Superstitionin Blue Berry Whiten avulla. Huikean tuoksun siivittämä mead on yksi maailman arvostetuimmista, eikä suotta. Tuoreita mustikoita, vaniljaa ja siirappista makeutta mutta samalla hieman kuivuuttakin. Maussa nousivat valkosuklaa ja mustikat – erinomainen yhdistelmä. Pitkä ja kompleksi makumaailma joka vei kielen mennessään. Berry White -sarjaa on saatava lisää.

Sante Adariuksen Regency Effect (Batch 2) palautti makumaailman makeuden parista mineraalisuuden ja upean ginitynnyröinnin avulla. Panimon tuttu kevyt mineraalisuus nousi hyvälle tasolle ginin yrttisyyden avulla. Hieno yhdistelmä ja laadukas viimeistely. Sen perään avattiin Hudson Valleyn Silhouette, joka oli “Brunch-Style Sour IPA with Maple Suryp, Chocolate and Bananas”. Mielenkiintoinen yhdistelmä, joka kaiken lisäksi toimi yllättävän hyvin… Kaikki mainitut ainesosat tuntuivat melko luontevilta oluen maussa. Seuraavaksi vuorossa oli AleSmithin uudessa pulloformaatissa myyty Cinnamon Vanillla Barrel-Aged Speedway Stout. Kahden pikkupullon pakkaus on sinänsä kätevä tapa kokeilla näin raskasta olutta pienemmässä mittakaavassa yhdellä kertaa. Yleensä varsin luonnollisen makuinen Speedway oli tällä kertaa yllättävän pastrymäinen eli hieman keinotekoisen tuntuinen. Kuivaa kanelia ja keinotekoisen tuntuista vaniljaa. Maitokahvisuutta oli hieman liikaa. Hyvää keskitasoa kuitenkin Speedway Stout -sarjassa. The Rare Barrelin Shadows Of Their Eyes (Batch #41) tarjoili heti perään tiukan happaman tumman sourin, josta nousivat erityisesti mansikkaisuus ja kirsikkaisuus. Etikkaisuus oli tuntuvaa ja jogurttimainen kuivuus korostui jälkimaussa. Näitä on aina mukava kokeilla.

Loppuillasta kokeiltiin sekalaisia tölkkejä ja pulloja. Hubbard’s Caven Fresh IIPA V8 oli tahmea ja hieman kitkerä dipa, Canopyn Amaretti Imperial Stout tarjoili laktrisia ja tonkaa talvisen stoutin komppaamana, Gipsy Hillin Blitzen oli kevyt kriekmäinen tölkkiolut upealla tuoksulla ja viimeisenä Mikkellerin ja Boonin yhteistyöolut Oude Geuze White Vermouth Foeders, jossa tuntui kevyt yrittysyys ja kuiva lambicpohja. Tähän oli hyvä päätellä vuoden 2018 viimeinen sessio.


About the Author

Hankala Asiakas

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *