Makuja menneiltä vuosilta

Jos IPA:lle pari-kolme kuukautta on liikaa, voivat toiset tyylit hyötyä vuosienkin kellaroinnista. Korkea alkoholiprosentti, laadukkaat raaka-aineet, happamuus, paahteisuus, savustetut maltaat, tuotantotapa, humalan alfa- ja betahappojen suhde, kypsytysolosuhteet, oksidaatio… Monta asiaa vaikuttaa oluen kellarointipotentiaaliin. Tällä kertaa kaivettiin esiin muutama tapaus, eri ikäisiä oluita eri tyylisiä ja eri panimoilta. Mitähän siitä seuraisi?

Aloitettiin vanhimmasta päästä ja vuorossa oli vuonna 1860 perustetun Brouwerij Slaghmuylderin tumma vahva belgiale nimeltään Drongens Plezierke. Tämä pullo oli vuodelta 1988 eli lähes kolmen vuosikymmenen ikäinen joten tässä vaiheessa joten olikin hyvä aika tarkistaa sen kunto. Kaverin kertoman mukaan kyseistä olutta ei oltu valmistettu hyvään aikaan tämän jälkeen mutta nyt löytyisi mahdollisesti uusia eriä vastaavaa. Panimon nettisivut eivät tarinaan sen enempää sisältöä tuoneet joten jätetään se mielikuvituksen varaan. Tämän ikäisissä oluissa voi pullon sisältö olla lähes mitä vain joten pientä jännitystä oli ilmassa. Tällä kertaa pullo sihahti auki hienosti ja hiilihappoa oli mukana reilusti. Tuoksu oli tunkkainen, kellarinen, hieman kirpeähkö ja erikoinen. Jostain tuli mielleyhtymä Rodenbachin oud bruineihin. Ehkä tämä olut oli vielä hyvin elossa, ainakin ulkonäkönsä puolesta. Maku oli kirpeä, märkää pahvia, rautaa ja polttavan tuntuista asetoonia. Ei tämä ihan pilalla ollut mutta varmasti paras vaihe, ns. peak,  oli jo muisto vain. Lähes 30 vuotta oli selvästi liikaa tälle oluelle vaikka säilytystila olikin ollut lähes katkeamaton jääkaappitila. Maussa tuntui kiva pirteys mutta kysymys heräsikin – oliko olut ollut infektoitunut jo alun pitäen ja sen johdosta edelleen vaahtoinen ja kirpeä? Osa seurueesta piti enemmän tuoksusta kuin mausta ja osa päin vastoin. Eräs osallistujista oli pullon kanssa saman ikäinen joten olisi tietysti voinut odottaa ensi vuoden puolelle juhlistaen pyöreitä vuosikymmeniä.

Seuraavaksi kaivettiin esille vuoden 2000 Sydneyn kesäolympialaisten yhteydessä hankittu Guinness Original Extra Stout. Kyseessä oli oluen 6,9% vahvuinen versio. Tuoksu oli todella suklainen ja tuhti. Maku ei ollut ollenkaan pilaantunut vaan jopa varsin freesin suklainen, paahteinen ja miellyttävä. Mihin nämä vuodet olivat tämän kohdalla kadonneet? Tätä olisi voinut luulla hyvin paljon nuoremmaksi yksilöksi. Toki vuodet olivat tiivistäneet hieman oluen kroppaa ja se oli hieman ohentunut, mutta maku oli silti varsin hyvä. Guinnessit ikääntyvät hyvin vaihtelevasti, osa lähes juomakelvottomiksi ja osa varsin hienosti (keväällä arvioitiin mm. 22 vuotta vanha yksilö). Näissäkin tietysti ovat kyseessä olleet eri puolella maailmaa valmistetut, hieman eri vahvuiset ja mahdollisesti eri säilytystiloissa kypsyneet pullot, mutta silti mielenkiintoista huomata suuri vaihtelu näiden kesken. Guinness on erittäin juotavaa ja hyvää tuoreena Dublinin hanoissa mutta yllättävän mielenkiintoisia myös vanhempina.

Lopuksi kokeiltiin sveitsiläisolut BFM:ltä – La Cuvée Alex le Rouge, vuosimallia 2011. Mustapippurilla, vanijalla ja teellä höystetty imperial stout oli valitettavasti hyvin lyhytikäinen. Todella kuvottava perunakellarin tuoksu sai seuraa etikkatiivisteiseltä maulta. Olut oli valitettavasti lähes juomakelvoton vaikka kuinka sille yritti antaa tilaisuuden. Tämä pullo oli laskenut alamäkeä huimasti nopeammin kuin kaksi edellistä olutta. Itseasiassa tämä muistutti hieman panimon hapanolutta Abbaye de Saint Bon-Chieniä joidenkin vuosien takaa. On toki epäreilua verrata kolmea täysin erilaista ja eri ikäistä olutta, mutta tästä vanhuskolmikosta parhaiten oli selvinnyt Guinness.

 

Ambachtelijk bier van hoge gisting

Gebotteld 1988

Terveiset vuosituhannen alusta

BFM

About the Author

Hankala Asiakas

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *