Maailman parhaat -sessio

Pääsiäisen alla kokoonnuttiin janoisella porukalla ja oli aika käydä läpi poikkeuksellisen kovatasoinen kattaus oluita. Teemana toimi “maailman parhaat” sillä mukana oli useita Ratebeerin listojen kärjissä roikkuvia oluita ja muuten vaan epäilyttävän korkeilla pisteytyksillä arvioituja oluita. Näihin sopiikin suhtautua kriittisesti ja hoitaa oma empiirinen tutkimus kuntoon ennen, joten ei muuta kuin illan läpikäyntiin.

Alkumaljana toimi Stonen ja AleSmithin yhteistyöolut Groundbreaking Collaborations 12 – FöMÖ Imperial Doppelbock. Kevyt 9,9% tuplapukki kätevässä magnumkoossa oli pantu aikanaan Stonen Berliinin panimon (RIP) growdfundingkampanjan kilkkeenä ja sopi mainiosti asettamaan illan baselinen sopivalle tasolle. Maltainen, metallinen ja hieman mineraalinen makea tapaus. Tätä jäi, ei niin yllättäen, pullon pohjalle illan jälkeen,. Onneksi parempaa oli tiedossa. Heti perään korkattiin “maailman paras berliner weisse” joka oli 3,5% vahvuinen DFPF hypepanimo J. Wakefieldiltä. Hieman epäilyttävän värinen (tämänhän piti olla liilaa/violettia?) olut tuoksui pyyhekumilta ja passionhedelmältä. Herkullinen karkkisour suhteellisen tiukalla happamuudella. Kyllähän tämä oli herkullista mutta kyseinen yksilö ei välttämättä ihan ykköspaikalle kuulu.

Edellisestä “ykkösestä” oltiin juuri selvitty kun oli aika korkata “maailman paras olut” ja kenties yksi myyttisimmistä ja vaikeimmin saatavista oluista – Toppling Goliathin KBBS. Tämä yksilö kotiutettiin Floridasta eikä sitä ollut syytä pidempään kypsytellä. Kahvi tuoksui voimakkaasti jo avatessa ja levisi ympäri huonetta. Tuoksussa oli todella paljon kuivaa, upeaa kahvisuutta ja paahteisuutta. Maku puolestaan oli äärimmäisen tasapainoinen, kevyesti savuinen ja hyvin klassinen stout. Jälkimaku oli pitkä ja kevyesti polttava. KBBS sopi erinomaisesti hyvin kuivan ja karvaan suklaan kanssa jonka kaakao toimi hienosti harmoniassa kahvin kanssa. Olut oli hyvin lähellä samaisen panimon Mornin’ Delightiä (kokeiltu viime kesänä) mutta ilman vaahterasiirappia. Hieno olut mutta hype on luonnollisesti aivan eri sfääreissä kuin mitä olut voisi koskaan lunastaa.

Tämän perään korkattiin Side Projectin Saison du Fermier From Pinot Noir Puncheons (Blend #3) joka oli hapan mutta pehmeä ja kompleksi saison. Happamuutta, hevostallia, punaviinitynnyreiden tanniineja ja mineraalisuutta. Erittäin herkullinen. Sen perään käytiin vanhemman koulukunnan legendan kimppuun. Närken Stormaktsporter Kaggen kilpaili pitkään maailman parhaan oluen paikasta ja on edelleen korkealle arvostettu mutta hieman unohdettu olut nykypäivän pastrystoutien vallan alla. Tuoksussa oli mämmiä, ruisleipää ja taikinajuurta. Maku oli perinteinen imperial stout paahteisuudella ja kahvisuudella. Kevyen savuinen ja hieman soijainen. Hieno olut vaikka edustaakin eri koulukunnan tekemisiä kuin moni tänä päivänä nautituista trendioluista.

Kaggenit huuhdeltiin alas aina niin mainion Sante Adairiuksen ikonisella Westlyllä. Tuoksu oli hapan ja kuminen, maku silti yllättävän pehmeä ja mineraalinen, kuten panimon oluet yleensä ovatkin. Tämä on panimon West Ashleyn (joka kokeiltiin pari vuotta sitten) isoveli jossa on tuplasti enemmän aprikoosia ja tuplasti pidempi tynnyrikypsytys. Herkullinen ja tymäkkä hedelmäsour aitoon jenkkityyliin. Jatkoa seurasi Evil Twinin ja Prairien Double Barrel Bible Beltin muodossa. Tuoksussa oli chiliä ja kahvia varsin miellyttävällä tavalla. Suutuntuma oli hieman ohut eikä ihan yltänyt tuoksun tasolle mutta oli silti varsin kelpo vaniljainen ja kevyen poltteinen stout. Ennen seuraavaa stoutia otettiin Hill Farmsteadin Sue (2017), jonka tuoksu oli mineraalinen ja juustoisen funky. Viinitynnyröinti tuki happamuutta upeasti ja olut oli kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin kompleksi ja upea. Yksi panimon ehdottomia huippuja mitä on vastaan tullut.

Seuraavaksi oli vuorossa Perennial Artisan Alesin Abraxas ja sen tynnyrikypsytetty versio. Normi-Abraxas (2017) tuoksui hurmaavan kaneliselta, maku oli miellyttävä mutta hieman epätasapainoinen. Barrel-Aged Abraxas (2018) puolestaan tarjoilin erittäin herkullisen kanelipullan ja suklaakonvehtien tuoksun sekä äärimmäisen hyvin tasapainoitetun maun. Maku oli erittäin pehmeä ja silkkinen. Todella upea esitys jota on kokeiltava uudestaan myöhemminkin. Tämän stoutkaksikon perään palattiin happamien maailmaan sillä vuorossa oli maailman parhaaksi sahdiksi arvioitu Ale Apothecaryn Sahati… Eli olut joka ei välttämättä ihan sahdista menisi mutta on Ratebeerin luokituksen mukaisesti ko. kategoriassa ykköspaikalla. Tuoksu oli tunkkainen ja kirpeä. Maku todella kirpeä ja jopa etikkainen, havuinen ja pihkainen. Hapanta simaa sitruunalla? Hämmentävä mutta toimiva tapaus.

Seuraavaksi oli aika korkata maailman paras mead eli Schramm’sin The Heard Of Darkness (Batch 7). Tuoksu oli uskomattoman herkullinen ja aidon tuntuinen marjahillo. Maku todella syvä ja pitkä, kuiva ja makea, kirpeä mutta silti kuivan tanniininen. Ei ihme että tämä, äärimmäisen harvinainen, mead on korkealle arvostettu. Välioluena alas sujahti Cloudwaterin ja Other Halfin Likeable Orange Liquid jossa oli todella tiukka humalointi ja tuuhea humalaprofiili. Muhkea ja reilu. Hyvä olut. Sen jälkeen otettiin testiin More -panimon stoutkaksikko. Barrel Aged Henna: Karma oli hyvin pastrymäisen ja keinotekoisen kanelisuuden. Ihan hyvää mutta liian esanssista. Henna (Batch 4: Cafe De Olla) oli miellyttävä ja voimakkaan kahvinen olut joka puolestaan tuntui hieman aidommalta. Näistä kahdesta jälkimmäinen tuntui toimivan paremmin.

Ennen sukellusta Floridan pastrystouteihin kokeiltiin brittiläisolut Bass Kings Ale vuodelta 1902 eli kokonaiset 117 vuotta vanha olut. Korkin irroittaminen johti pienoiseen murenemiseen joten olut filtteröitiin lopulta toiseen astiaan. Soijaa ja etikaa roppakaupalla. Tunkkainen ja kirpeä tuoksu mutta jotenkin etäisesti miellyttävä… Pientä makeutta ja brittimaltaita, tervaa, turvetta ja tuhkaa. Olut oli luonnollisesti jo selvästi alamäessä mutta yllättävän hyvin se oli pärjännyt näinkin pitkän aikaa. Illalla kokeiltiin myös vuoden 1987 Thomas Hardy’s Ale joka oli myös soijainen mutta silti paksuhko ja kevyen suolainen. Ihan mielenkiintoinen muttei paras vuosikerta ja yksilö tästä legendaarisesta brittioluesta.

Illan viimeinen pastrykaksikko tuli Angry Chairilta. Grand Cru (4th Anniversary) tuoksui paahteiselta, maitokahvilta ja suklaaleivoksilta. Maussa tummaa fudgea ja suklaata. Pehmeä ja makeahko olut pastrystoutien huipulta vaikkei ihan paras mahdollinen olut ko. panimolta. Barrel Aged Fudge Bucket (w/Vanilla) puolestaan oli todella tuhti ja makea olut jossa reilusti fudgea ja roimasti siirappia. Jälkimmäinen oli jopa liian makea joten pieni annos riitti tällä kertaa, vaikka itse olut olikin herkullinen. Tähän oli hyvä päättää illan virallinen osuus jonka jälkeen olut kyllä virtasi mutta muistiinpanot eivät.

 

Pieni lasi, iso pullo

DFPF

Täydellinen olutkuva

Humalaa tölkissä

Maailman paras?

The Heart Of Darkness

The one and only

Kaunis etiketti

SdF

Moren oluet rinnakkain

Olutta vuodelta 1902

AC 4th

Siirappia kerrakseen

Abraxasit rinnakkain

Westly!

Lisää humalaa

1987

Loppuillan saldoa, ei muistiinpanoja

Loppuillan saldoa, ei muistiinpanoja

Loppuillan saldoa, ei muistiinpanoja

Loppuillan saldoa, ei muistiinpanoja

About the Author

Hankala Asiakas

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *