Lokakuun päättävä bottleshare

Hyviä oluita oli jälleen kertynyt sen verran että oli aika kokoontua tutulla porukalla Kallioon ja käydä läpi pienoinen läjä olutta. Mukana oli löyhällä kookosteemalla muutamia raskaamman sarjan oluita sekä muita tyylejä laidasta laitaan. Ei muuta kuin suoraan asiaan.

Illan avasi parin viikon ikäinen Monkishin 8,5% dipa Broadcasting Live. Tuuhea tuoksu ja pehmeä maku joka avasi greipillä ja päättyi makeampaan ananakseen. Nelsonia oli mukana reilusti. Panimolle tyypillinen mehuipa, erinomainen sellainen, kuten yleensäkin. Heti perään korkattiin yksi illan jättiläisistä, J. Wakefieldin It Was All A Dream. Tämä on yksi stouteistaan ja soureistaan tunnetun ihmelapsen kysytyimmistä oluista ja sitä onkin saanut metsästää. Vihdoin se oltiin saatu kotiutettua ja olihan se kokeiltava heti alkuillasta. Tuoksusta nousi viinaisuus ja tynnyrit, mutta maku oli jo kylmänäkin todella pehmeä ja moniuloitteinen. Vaahterasiirappi komppasi kookosta hienosti ja kahvikin tuntui maussa vaikka makeus olikin todella överiä. Upea olut joka avasi uusia ulottuvuuksia jokaisella suullisella. 17% vahvuus ei tuntunut maussa lainkaan ja kokonaisuus oli hienosti tasapainoitettu vaikkakin äärimmäisen makea ja tuhti. Syyskuussa Brysselin reissun yhteydessä maistettiin saman panimon saman sarjan olut Label Us Notorius, joten tämän maistaminen oli luonnollista jatkoa sille. Näitä lisää.

Brysselin reissun yhteydessä todettiin ettei enempää kriekejä pitkään aikaan, mutta nyt paria kuukautta myöhemmin oli sopiva hetki kaivaa reissun ostoksia esiin. 3 Fonteinenin Oude Kriek + Schaarbeekse (Season 17|18) Blend No. 18 oli yksi reissulta ostetuista blendeistä ja ilmeisesti yksi oluista, joihin panimo oli vahingossa (?) sekoittanut oude kriekiä ja schaarbeekseä, vaikka niiden piti mennä eri sekoituksiin. Niin tai näin, täysin kuplaton, tummanpunainen ja äärimmäisen kirpeän tuoksuinen neste kaadettiin lasiin. Maku oli tuoksua pehmeämpi, itseasiassa reilustikin, ja nosti kirsikat hienosti esiin. Marjoja ja vaniljaisuutta nousi hyvin. Helposti juotavaa marjamehua joka ei epäilyksistä huolimatta aiheuttanut välitöntä happoreaktiota makuaistille. Perään otettiin pehmeämpää tavaraa. Sante Adairiuksen panimolta ostettu Lucybelle oli reilun 5% vahvuinen kevyt, mineraalinen ja jopa juustoinen saison. Miellyttävän pirteä ja hapan saison jenkkityyliin. Tämä tasapainotti makuaistin sopivasti seuraavaa stoutia varten.

Illan toinen kookosolut oli Fremontin Coconut Edition B-Bomb (2017). Fremontille tuttu tyylikäs etiketti ja vaha nostavat B-Bombin ja BA Dark Starin kaltaiset oluet astetta juhlallisemmiksi, eikä tämä ollut poikkeus. Tuoksu oli rusinainen ja paahteinen. Suutuntuma oli paksu ja kookos nousi reippaasti maussa, joka muuten oli kahvinen ja paahteinen. Bourbontynnyröinti viimeisteli tämän maukkaan ja lämmittävän winter warmerin, joksi olut tyylilajiltaan oli merkitty. Jossain strong alen ja imperial stoutin välimaastossa liikuttiin. Välisoitto Northern Monkin ja Finbackin “3.05” -yhteistyödipalla jonka nimi oli aivan liian pitkä ja monimutkainen, kuten panimolla yleensäkin. Kyseessä oli mosaicin esitys joka nosti kyseisen humalan tutun kemiallisen maun framille joka suunnasta.

Seuraava stout oli Bottle Logicin erinomaiseksi todettua Stasis -sarjaa. Paisley Cave Complex (2018) oli varsin äskettäin lanseerattu bourbontynnyröity “S’mores stout” mustikoilla. Mukana oli siis roppakaupalla sekä mustikoita että vaahtokarkkeja, kuten jenkkilän S’moresissa eli retkiherkussa, jossa grahamkeksien väliin on ahdettu suklaata ja grillattua vaahtokarkkia. Keksejä tästä ei niinkään löytynyt mutta mustikkaa sitäkin enemmän. Olut oli makeahko ja mustikat tuntuivat hämmästyttävän aidoilta, jopa mustikkahillolta vaniljajäätelön kera. Tuhti upea pohja joka sulautui hienosti muiden makujen seuraan. Jälleen kerran mainio todistus siitä, miten taitavasti ko. panimo tekee tynnyröidyt raskaan sarjan oluet. Tähän väliin korkattiin Anchoragen Bitter Monk (Batch #5) jossa brettaiset belgivibat komppasivat ipa-pohjaa. Tämän olisi halunnut mieltää panimolle tutuksi brettasaisoniksi vaikka se ipaksi taidettiinkin määritellä. Miellyttävän juustoinen brettaolut joka neutralisoi makuaistin juuri sopivasti. Sen perään kokeiltiin Mikkellerin olutklubille tehty Megatrajectory Speciation -nimiseltä panimolta. Tummahko mutta silti vaaleahko sour jossa varsin etikkainen maku. Kirsikkaa ja vaniljaa piti olla mukana mutta vain jälkimmäinen erottui mausta. Panimo on muuten kotoisin Michiganista, josta olikin sopiva jatkaa saman osavaltion Schramm’sin pariin. Tällä kertaa tältä meaderyltä oli mukana The Statement. Panimolle tyypillinen siro ja pitkä pullo luonnonkorkilla on aina kaunis ilmestys. Tuoksu oli todella kuiva ja tymäkän kirsikkainen, olihan kyseessä nimenomaan kirsikkamead. Maussa oli todella upea kirsikkaisuus, puinen kuivuus ja reipas hunajaisuus, jotka korostuivat entisestään sen lämmettyä hieman. Erittäin herkullinen mead vaikka toki näin makeaa ja 14% vahvuista nestettä ei liikaa voikaan kerralla nauttia. Parasta siinä oli upean hunajainen profiili.

Välihumalointi hoidettiin Burnt Millin dipalla Swimming Giantsilla joka oli tuuhea ja tiukka dipa muttei ihan osunut kunnolla. Seuraavaksi oli aika palata Bottle Logicin pariin. Space Trace on panimon tynnyrikypsytetty kookosstout mutta kyseisestä oluesta on ilmeisesti liikkeellä sekä pulloja joissa on kookosta ja pulloja joissa sitä ei ole ollenkaan. Tuotantoprosessissa ilmeisesti olivat kookokset jääneet tukkoon johonkin kohtaan valmistusprosessia ja lopulta jakautuneet epätasaisesti osaan pulloista. Pienellä jännityksellä pullo lopulta korkattiin ja kaadettiin laseihin. Kookos näytti kyseisestä pullosta jääneen pois vaikka sieltä hyvin kevyesti kookosta nousikin. Harmillisesti olut tuntui puolikkaalta – pohjalla oli sinänsä hyvä mutta varsin neutraali stout ja tynnyröintikin oli tuonut makean loppusilauksen, mutta jotain olennaista puuttui. Suklaa ja kuiva kaakao nousivat pohjasta joka jo sellaisenaan oli parempi kuin monet muut stoutit, mutta tämä jäi reippaasti alle odotusten. Harmi, mutta eipä auttanut jäädä suremaan sillä oli aika edetä illan seuraavan oluen pariin. Mukana oli Bell’sin klassikko Expedition Stout vuodelta 2015 ja tuoreempi Expedition Stout Bourbon Barrel Aged (2017). Erityisesti jälkimmäistä oli hauska päästä vihdoin kokeilemaan ja sattumalta siitäkin oli juuri äskettäin julkaistu uusi versio Jenkeissä. Tämä oli kotiutettu aiemmin ja ehtinyt odotella vuoroaan jo jonkin aikaa. Nämä kokeiltiin rinnakkain. Normiversio oli kuiva, paahteinen ja kypsynyt hienosti jopa yskänlääkemäiseksi muutaman vuoden aikana. Konstailematon kellariklassikko. Bourbontynnyröity versio oli todella kuiva vaikkakin vieno bourbonmakeus jossain taustalla tuntui. Mukana oli myös hieman yllätyksenä paljon lakritsin vivahteita. Näiden kahden kohdalla hieman kypsynyt normiversio oli selvä voittaja. Jos näistä puhutaan, on helppo verrata myös panimon Black Note Stoutiin, joka kokeiltiinkin viime kerralla. Se tuntuu panimon parhaalta oluelta tähän asti kokeilluista.

Illan viimeiset kaksi isompaa stoutia olivat Bottle Logicin Resplendent Angel and AleSmithin Mexican Speedway Stout (2018). Jälkimmäinen oli valittu juhlistamaan kaverin Ratebeer -arviota #9000 muiden Speedway Stoutin versioiden ollessa aiempia juhlaoluita pyöreiden tonnien kohdilla. Meksikolaisvibat mausteisuuden ja tequilatynnyrien suhteen toimivat hämmentävän hyvin vaikka odotukset eivät olleetkaan kovin korkeat etukäteen. Tämä sarja harvemmin pettää. Bottle Logicin viimeinen olut oli puolestaan äärimmäinen suklaaolut. Tuoksu tarjoili upeaa tummaa suklaata ja maku lunasti lupauksen. Todella runsas suklaisuus ja erilaisten tummien suklaiden nyanssit soljuivat hienosti yhteen. Portviinitynnyröinti toi oman vivahteensa siihen ja nosti suklaastoutin seuraavalle tasolle. Kitkerää tummaa suklaata ja tyylikästä portviiniä mainosti tasapainossa.

Loppuillasta kokeiltiin vielä sekalaista hapanosastoa. The Brueryn Orchard Wit tarjoili mangoa ja aprikooseja kevyellä happamuudella ja kuivuudella vaikka olikin tyylilajiltaan witbier. Mainio ja persoonallinen tuote. Mikkeller Baghavenin Stella 2018 oli funky ja kirpeä, valkoviinimäinen ja belgityylinen freesi välijuoma. 3 Fonteinenin modernista klassikosta Armand & Gastonista kokeiltiin myös uudehko versio joka oli odotetusti malliyksilö mitä tulee panimon sekoitustasokkuuteen.

 

Suora lähetys

Sokeria kerrakseen

Kirsikkaa kerrakseen

Kookosta kerrakseen

Mustikkaa kerrakseen

Makeaa mutta kuivaa

DIPAa

Kookosstout ilman kookosta?

Expedition Stout kahdella tapaa

The Brueryn pikkupullo

Suklaata kerrakseen

Meksikolaisviboja

Stella

About the Author

Hankala Asiakas

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *