Läpileikkauksessa: The Lost Abbey / Port Brewing

Panimoiden omat, erilaisia erikoisjulkaisuja ja fanitavaraa innokkaimmille asiakkailleen tarjoavat, “olutklubit” ovat suosittuja Jenkeissä (toki muuallakin pikkuhiljaa) ja suosituimpiin jäsenyyksiin on pitkät jonotusajat tai jopa mahdoton päästä mukaan ilman sopivaa ajoitusta tai kontakteja. Kevään Jenkkireissun yhteydessä tavattu oluen ystävä kertoi päässeensä erittäin suosittuun, kuuleman mukaan pitkien jonojen saattamaan, Sante Adairiuksen olutklubiin, tavattuaan sattumoisin erään panimon omistajista juuri sopivassa tilanteessa yhteisten tuttujen kautta. Tällä kertaa oli tosin aiheena toinen Kalifornian panimoista. The Lost Abbey / Port Brewing on yksi olutskenen pioneereja mitä tulee jäsenyyksiin ja klubitoimintaan, vuonna 2007 lanseeraamillaan Saints ja Sinners -klubeillaan. Panimon arvostetuimpia tuotteita (esim. Cable Car, Duck Duck Gooze ja Veritas -sarja) tarjottiin alunperin klubien jäsenille aina vuoteen 2010 asti, jolloin panimo laittoi jäsenyyksiin perustuvan toimintansa jäihin.

Syksyllä 2017 lanseerattiin kuitenkin uusi, edeltävien nimet yhdistävä, Patron Saints & Sinners -klubi, jonka jäsenyydet myytiin odotetusti nopeasti loppuun, jo ennen kuin sitä suurelle yleisölle edes ehdittiin mainostaa. Onnellisten sattumien kautta saatiin jäsenyys kuitenkin haltuun ja näin vuoden 2018 puolessa välissä, oli aika maistella satoa siihen asti. Lisäksi mukaan napattiin muutama ylimääräinen panimon erikoisjulkaisu jotka saatiin sekalaisten kontaktien kautta tai klubijäsenmyynneistä kotiutettua. Loppumetreillä mukaan tuli myös pientä verkkokaupoista saatua lisäystä illan kattaukseen. Setti koostui kymmenestä odotetusta oluesta, joista peräti neljä oli arvioitu omissa tyylilajeissaan Ratebeerin 50. parhaan oluen listoille. Olivatko ne sitten mistään kotoisin ja mitä illan kokoonpanolla oli tarjottavana? Oli korkea aika korkata illan ensimmäinen olut.

Veritas Peach tuoksui todella funkyltä ja vaahto nousi voimakkaasti ylös pullosta. Kirpeän aprikoosinen sour johon vuoden tynnyrikypsytys oli tuonut miellyttävän kuivuuden. Lämmetessään kuivuus voimistui ja oluen jälkimausta kehittyi mielekäs hedelmän ja tynnyrin harmonia. 6,5% vahvuus toimi mainiosti tähän kokonaisuuteen tuoden sopivan rungon oluelle. Heti perään kokeiltiin Veritas 019, joka oli myös reilun vuoden tynnyrikypsytetty olut mutta terästetty puolestaan vadelmilla. Tuoksussa tämä tuntui mutta viimeistään kauniin punertava väri antoi ymmärtää mistä oli kyse. Maku oli yllättävän kuiva, mutta silti niin vadelmainen, todella maistuva ja marjainen. Kuin aitoa vadelmamehua. Jälkimaku oli happoinen ja poltteli hieman kurkussa ja vatsassa. Näiden kahden jälkeen oli jo varsin hapokas olo mutta lisää happamuutta oli luvassa.

Seuraava olut, Duck Duck Gooze vuosimallia 2016, olikin odotettu tapaus joka saatiin kotiutettua keväällä Jenkeistä. Tämän kohdalla pehmeys oli aivan eri tasolla kahden edellisen kanssa. Tässä oltiin sekoitettu eri ikäisiä tynnyrikypsytettyjä oluita, kunnianosoituksena belgiklassikoiden suuntaan, ja mausta huomasi että tasapaino oli sekoittamalla varmistettu äärimmäisen hyvin. Tätä ei voi sanoa kahdesta aiemmasta joita ei oltu sekoitettu erilaisista oluista yhdeksi yhtenäiseksi lopputulokseksi. Upea kevyt ja vaalea sour. Jälkimaku oli pitkä ja punaviinitynnyrien tanniinisuus nousi sieltä tuoden pyöreyttä ja kuivuutta. Varsin mainio olut jonka parista ei ollut kiire eteenpäin.

Happamia ja eri lisäyksillä tuunattuja oluita oli vielä neljä ennen illan raskaampaa osiota. Wicked Weedin kanssa muutama vuosi sitten julkaistu Ad Idem tarjoili persikkaisen mutta lempeän hapanoluen. Tasapaino oli kohdillaan ja olut oli maistuva. Amazing Grace oli puolestaan panimon vanha tuttu dubbelolut Lost And Found, jota oltiin kypsytetty cabernet-tynnyreissä viiden kuukauden ajan. Tuoksu tarjoili, varsinkin aiempiin verrattuna, jotain muutakin kuin happamuutta. Tuhti leipäisyys, vaniljaisuus ja kevyt kirsikkaisuus nousivat esiin tuoksussa. Maussa oli rusinaa, rommirusinaa, punaviiniä ja belgidubbelia. Tässä olisi voinut luulla happamuuden tulleen mukaan vahinkona joten oli paha sanoa oliko tämä todellakin tarkoitus. Epäselvä kokonaisuus ja sekava konsepti, mene ja tiedä.

Framboise De Amorosa on panimon pidempiaikainen klassikko ja suhteellisen hyvin saatavilla, mutta oli illan agendalla Jenkeistä tuodun suuren pullon myötä. Tuoksussa tuntuivat tuoreet vadelmat, väri oli yllättävän samea ja kirpeä. Tämä oli vahva olut joka ei antanut periksi edes lämmitessään. Rodenbachmainen makumaailma tuntui tutulta. Hapokasta. Falling Rock oli samannimisen baarin 21-vuotispäiväksi varta vasten tehty blendi jota valitsemassa oli ollut ko. lokaation omistaja. Hieman sekava sekoitus etiketin perusteella, mutta olkoon, toivottavasti on baarin pitäjälle maistunut. Todella hapan tuoksu – vatsahappoja olisi siis luvassa. Ruskeahkon värinen ja tiukan hapan olut hyökkäsi heti päälle. Fariinisokeria, tequilatynnyriä ja nektariineja. Mitähän tässä oikein haettiin? 9,5% vahvuinen olut oli tässä vaiheessa jo aivan liian hapokas ja kummallinen. Seuraavaksi olikin aika siirtyä raskaamman osaston pariin.

Angel’s Share vuodelta 2009 oli mukana pienessä formaatissa, panimon vanhemman tyyppisessä pullossa. Tuoksusta ikää ei huomannut vaikka sen toki tunnisti hieman kypsyneemmäksi barleywineksi. Luumuja, kypsiä hedelmiä, kevyttä tuhkaisuutta ja maltaan makeutta. Maku oli pehmeä, maltainen ja peitti alkoholin poltteen hyvin. Mukana oli myös tuoksussa havaittua tuhkaisuutta. Olut ei ollut niin ohut kuin mitä vastaavan ikäiset/tyyliset voivat monesti olla.

Seuraava kaksikko edustivat panimon “Viscosity -sarjaa”. Perusversiossa (ei mukana tällä kertaa), Old Viscosityssä, on sekoitettu tuoretta ja tynnyrikypsytettyä olutta, joista jälkimmäistä Older Viscosity on kokonaan. Illassa kokeiltiinkin juuri Older Viscosity, jonka 6 kuukauden tynnyrikypsytys Heaven Hillin tynnyreissä oli tuonut mukaan vaniljaa ja täyteläisyyttä sekä tuoksuun että makuun. Tämä pullo oli vuodelta 2015 eli hieman ikää oli jo saatu mukaan, mutta jo tässä vaiheessa, tuntui että olut oli jo ohenemaan päin ja vähemmän täyteläinen kuin aiemmin kokeiltu, tuoreempi, vastaava. Jälkimaussa tuntui alkoholin polte ja jostain nousi mukaan kitkerää lakritsia. Hieman yksinkertaiseksi se kuitenkin jäi. Oluen “isoveli” Oldest Viscosity oli puolestaan kokonaiset kaksi vuotta kypsytetty tynnyreissä, jotka olivat aiemmin majoittaneet Evan Williamsin 23 -vuotiasta. Tuoksu muistutti hieman etäisesti Fiftyfiftyn Eclipse -sarjaa (kokeiltu mm. täällä) mahdollisesti ko. sarjassa käytetyn samaisen tisleen tynnyrin johdosta. Tuoksu oli vaniljainen ja viinainen, hämmentävän miellyttävä tosin. Maussa tuntui kahvilikööri ja viinaisuus ja jopa jälkimaussa jopa yrttiliköörimäinen mausteisuus. Bourbonvaniljaisuutta ei mausta taas ihan tuoksun mukaisesti löytynyt. Olut oli kokonaisuudessaan aika tyly ja viinainen, ei mikään ihan helposti juotava tapaus, mutta jollain tavalla silti miellyttävä.

Loppuverryttelyyn otettiin vielä 13,7% vahvuinen Serpent’s Stout BA, joka talvella päätyi jostain syystä sekä panimon klubiolueksi että laajempaan levikkiin Euroopan verkkokauppoja myöten. Niin tai näin, oli kuitenkin mukava kokeilla se illan päätteeksi. Tuoksu ja maku puskivat jenkkibourbonstoutia kaikkia aisteja myöten. Maku oli myös juuri sen mukainen, tuhti, viinainen ja makea. Tähän varsin raskaaseen loppusointuun oli aika päätellä ilta.

 

 

Illan ohjelmassa

DDG!

Panimolle epätyypillinen etiketti

Rivi hetkeä ennen ensimmäisen vuoroa

About the Author

Hankala Asiakas

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *